Me Naiset on Suomen suosituin naistenlehti

Suomen ylivoimaisesti suosituimpana naistenlehtenä jatkaa edelleen Me Naiset. Lehden lukijakunta on erittäin moninainen painottuen lähinnä aikuisiin, jo työelämässä oleviin naisiin. Suosion salaisuutta voi vain yrittää arvailla.

Lehden artikkelit jatkavat totutulla linjalla esitellen laihdutusvinkkejä, muotia, kauneutta, ruokaohjeita ja tunnettujen julkkisten elämää. Vaikka konsepti on periaatteessa yksinkertainen, eivät muut naistenlehdet ole pystyneet saavuttamaan samanlaista suosiota kuin Me Naiset. Lehti onkin ollut jo vuosikymmeniä myyntitilastojen kärjessä. Ehkä suosion yhtenä syynä voisi olla lehden kyky uudistua. Vaikka ajat ovat vuosien saatossa muuttuneet, on lehden sisältö pysynyt silti jatkuvasti ajankohtaisena.

Lehteä julkaisee Sanoma Media, jonka omistama Me Naiset on ollut lähes koko pitkän 50-luvulle ulottuvan historiansa ajan.

Jos kiinnostuit lehdestä, kannattaa käydä katsomassa uusin Me Naiset tarjous. Tilaus onnistuu näppärästi nettisivulla. Hintaa uusimmalla paketilla on 29,90€. Valittavana tilaussivulla on kaksi vaihtoehtoa. Voit valita joko 12 lehteä ja tilaajalahjan tai 18 lehteä ilman tilaajalahjaa.

Viimeaikainen kehitys sosiaalisen median ja yleisen nettikäyttäytymisen suhteen on aiheuttanut myös Me Naiset lehdessä muutoksia. Lehden brändille on pyritty saamaan entistä enemmän näkyvyyttä panostamalla nettisivuihin ja luomalla vuorovaikutusta lukijoiden kanssa facebookissa. Lehden nettisivuilta löytyykin nykyään melkoisesti sisältöä mm. blogien ja keskustelufoorumin muodossa. Myös osa artikkeleista on saatavilla ilmaiseksi verkkosivujen kautta.

me naiset tarjous

Dramaattinen käänne

On mahdollista että tämän kertomuksen aikana vie­lä palaan rakkaaseen Antonieta-tätiini lähes nyyhky-tunteellisin sanoin, niin tuomittavia kuin sellaiset ny­kyään ovatkin, mutta sille ei voi mitään. Olen kuin sulaa vahaa, kun muistan häntä, ja niin sattuu varsin usein. Hän oli todella hyväsydäminen ihminen, jolla oli suora yhteys Jumalaan, pyhimyksiin ja tuonpuolei­seen. Hän oli kaupunginosassa ensimmäinen, joka aavisti ja jopa ennusti vuoden 1930 vallankumouksen, ei sen ansiosta että hän omisti jo kidekoneen vaan koska hän sai viestejä henkimaailmasta.

Näitä rivejä kirjoittaessani muistan jälleen murhemielin tädin äkillisen kuoleman. Häntä itkettiin hai­keasti kaikissa kolmessa kaupunginosassa, jotka olivat olleet hänen aluettaan. Tosin hän oli sairastanut kauan, mutta silti kaikki olettivat, että hän saavuttaisi komeasti yli yhdeksänkymmenen vuoden iän. Hän kuoli kuitenkin paljon aikaisemmin. Päivää ennen, kun hän tunsi kipuja ja virtsasi verta, hän kutsui minut vuoteensa viereen. Näin hänen käsissään vanhan korttipakan: tumman nuoren miehen, vaarallisen vaalean naisen, häikäilemättömän ruutukuninkaan, kaikkien asiakkaiden pelkäämän salaperäisen pataässän, suudelmiin peitetyn romanttisen herttarouvan, teräksisen, lupaavan ja voittamattoman jokerin, mer­kityksettömän ja ei-toivotun ristikakkosen sekä ruhti­naallisen, jalon ja rakastavan ruutuseitsikon. Siinä oli­vat kaikki kortit hänen kuivettuneissa käsissään, jotka olivat nyt väsyneet paljastamaan salaisuuksia, sai­rauksia, rakkautta, petosta, vihaa, kuolemaa ja rik­kautta. Tuhannet ihmiset olivat uskoneet niihin ja pystyttäneet pilvilinnansa niiden varaan.

Madame Antonieta pyysi minua nostamaan pak­kaa, ja tein sen kuumeen ja ilon sekaisin tuntein. Sit­ten hän rupesi tulkitsemaan, mitä korttien moninaiset ja mutkikkaat yhdistelmät kertoivat. Tiesin että siinä hänen kuluneiden ruudullisten peitteittensä päällä pal­jastui nyt minun kohtaloni. Voi miten minua pelotti! Antonieta-tädin katse oli valpas ja vaaniva mutta myös rukoileva. Hän ei halunnut nähdä korteista mi­tään minulle vahingollista. Kun hän tuijotti ja tutki edessään olevia värikkäitä kuvia ja symboleja, minä vilkaisin kortteja vain ohimennen ja olin kuin ei nii­den viesteillä ja ennustuksilla olisi ollut mitään teke­mistä minun kanssani.

Sinä tutustut erittäin hyväntahtoiseen ihmiseen, hän sanoi. — Hän on tämä. Ruuturouva. Hieno ja ystävällinen rouva. Näen myös rahaa, aika tavalla rahaa. Mutta sinun suuri onnettomuutesi on nainen. Ei naiset vaan yksi ainoa nainen. Varo häntä ja patasotilasta.

Se oli ehkä Antonieta-tädin mahtavin ennustus mutta myös viimeinen, sillä hänelle tuli samassa het­kessä uni, niin äkkiä että minun täytyi itse ottaa kortit hänen kourastaan ja vetää peite hänen kättensä päälle. Seuraavana päivänä ihmettelin kun ei hän ollut vielä noussut ylös. Menin hänen huoneeseensa ja ravistin häntä. Ravistin pelkkää ruumista: täti oli kuollut.

Antonieta täti

Jos joku kadun, korttelin tai kaupunginosan asukas sairastui, hän sai olla varma, että Antonieta-tädiltä tuli viipymättä oma-aloitteista ja pyyteetöntä apua. Täti ei tosiaankaan suonut itselleen lepoa eikä päästä­nyt potilasta käsistään ennen kuin näki, että tämä oli toipunut ja valmis laskemaan leikkiä sekä kallista­maan hänen kanssaan lasillisen vihreää anislikööriä. Jos potilas kuoli, tädin nimi muistettiin ensimmäise­nä, kun piti saada joku pesemään ja pukemaan ruu­mis, keittämään kahvia sekä paistamaan pullia valvojaisiin ja rukoilemaan sielulle pelastusta. Täti osasi myös löytää osuvimmat sanat omaisten lohduttamiseksi, ja hänellä oli kyky muuttaa hautajaiset railak­kaaksi juhlaksi, kun hän kertoili keittiössä varsin us­kallettuja ja tilanteeseen sopimattomia kaskuja.

Antonieta

Antonieta-täti oli vaatimaton ja inhimillinen, läm­minsydäminen ja avomielinen ihminen. Hänen ainoa vikansa, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, oli turhamainen vimma nähdä oma nimi painettuna mainoslehtisissä. Se oli kieltämättä tyhmää turhamaisuutta, sillä jonne­kin jäi aina ylimääräinen lehtinen, jonka perusteella hänet voitiin tuomita ylimaallisista toimista. Minun kaunani poliiseja kohtaan on täysin oikeutettua, sillä täti olisi ilman heidän hellittämätöntä ahdisteluaan saattanut olla kenties rikaskin. Uskon hartaasti, että hän ei halunnut vaurastua niinkään itsensä tähden kuin minua ajatellen, sillä niin aitoa ja lämmintä oli hänen rakkautensa minua kohtaan. Totta puhuen en koskaan oikein päässyt selville siitä, millainen suku­laisuus meitä yhdisti. Minä sanoin häntä tädiksi, mutta hän saattoi olla äitipuoleni tai jonkinlainen seuraaja äidilleni, josta en ole ikinä nähnyt edes kuvaa. Kun täti kuoli, minulla ei valitettavasti ollut vielä paljon­kaan ikää enkä ollut koskaan kysellyt häneltä mitään omaisistani.